Noitakirja: Nykynoidat ja noitien historiaa on tietopaketti noidista sekä historiassa että nykyajassa. Kirjan näkökulma on noituudessa, sekä hyvässä että pahassa. Kyseessähän on ilmiö, joka juontuu vanhasta suomalaisesta kansanuskosta, jota kirkko sitten yritti kitkeä pois. Uhrilehtoja ja -kiviä hävitettiin systemaattisesti. Noitia tuomittiin jopa kuolemaan.
Noitia seurasivat tietäjät ja edelsivät shamaanit. Noidat eivät kuulu kuitenkaan vain menneisyyteen, väittää Noitakirja. Nykynoidat nojaavat silti muinaiseen kansanperinteeseen ja poimivat sieltä menetelmiä, joita sitten soveltavat tässä päivässä.
Kuparikettu kertoo Noitakirjassa, kuinka hänen elämänsä muuttui YouTube-kanavan myötä vuonna 2015. Sillä on yli 33 tuhatta tilaajaa. YouTubessa hän pystyi kertomaan elämänkatsomuksestaan avoimemmin kuin missään muualla. Koulukiusatusta tytöstä on tullut nykynoita. Osa pitää Kuparikettua edelleen outona, koska hän on noita, mutta se ei taida haitata, koska suuri osa hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on.
Noita saa olla olemassa, myös somessa
Noitakin saa olla juuri sellainen kuin on, on kirjan viesti. Se kuvastaa tätä aikaa. Jokaisella on lupa olla omanlaisena ihmisenä. Ketään ei tuomita heti kättelyssä. Tosiasia on sekin, että suomalaiset ovat aina olleet noitakansaa. Noita on alun perin tarkoittanut koko yhteisön kunnioittamaa parantajaa ja tietäjää sekä auttajaa ja näkijää.
Kristinuskon leviämisen ja siihen liittyvien noitavainojen myötä noidasta tuli synonyymi pahalle ihmiselle, joka oli ryhtynyt Paholaisen liittolaiseksi. Kirjaa lukiessa ei meinaa uskoa sitä, miten taikauskoista kirkon toiminta on ollut. Uskottiin lasten ja aikuistenkin kertomukseen Blåkullasta. Mielikuvituksellinen Blåkulla on ruotsalaiseen kansanperinteeseen kuuluva noitien kokoontumispaikka. Alettiin puhua noitasapatista.
Vielä 900-luvulla katolinen kirkko piti noituutta ei-olevana ilmiönä. Toisin sanoen noitia oli olemassa, mutta noituus itsessään ei perustunut mihinkään tosiasialliseen vaikuttamiseen vaan se oli taikauskoa. Myöhempinä vuosisatoina keskiajalta uuteen aikaan katolinen kirkko (samoin kuin luterilainen kirkko myöhemmin; Martti Luther kannatti noitien tappamista) vainosi noitia tosissaan. Kirkko on tehnyt virheensä Noitavasarassa. Nykyään se tuomitsee noituuden harjoittamisen kristillisestä näkökulmasta, mutta ketään ei enää polteta roviolla.
Noitien kunnianpalautus
Noitakirja julistaa tehtäväkseen palauttaa noitien kunnian, oikoa virheellisiä väitteitä ja hälventää ennakkoluuloja. Kirjassa noituudesta kertovat nykynoidat itse. Tämä onkin kirjan mielekiintoisinta ja uutta antia. Toinen kirjoittajista Kuparikettu on itsekin nykynoita, jota on aikaisemmin kiusattu koulussa. Itselle vieras voi pelottaa, jolloin useimmiten toimintatapa on ollut puolustautuminen tai hyökkääminen: oman identiteetin murtaminen.
Kuparikettu tuli elämässään siihen pisteeseen, ettei enää ollut mitään menetettävää. Oli aika murtaa ja poistaa vanhoja ja aikansa eläneitä sekä kirkon ja historian demonisia käsityksiä noidista. Onkin käynyt ilmi, että monet suomalaiset ovat kokeneet samanlaisia asioita. Kuparikettu tajusi, ettei ole yksin outojen asioidensa kanssa, eikä sekaisin. Friikistä ja hylkiöstä sekä mustasta lampaasta tuli sometähti. Kuparikettu koki vihdoin viimein löytäneensä elämäntarkoituksensa.
Nykynoitana Kuparikettu onkin tehnyt ”hyvän työn” kertoessaan lisää henkisyydestä, yliluonnollisesta ja paranormaalina pidetystä. Hän on jakanut tietoa ja sitä kautta onnistunut luomaan oman yhteisön, joka on kiinnostunut yliluonnollisista asioista, sekä noituudesta nykypäivässä. Noituuden tehtävänä on palvella hyvää. Tubettaminen on lisännyt ihmisten tietoutta noituudesta: kyse on kasvimagiasta ja yrttitietoudesta, omasta identiteetistä, oman elämänsä muovaamisesta tietynlaiseksi ajatuksin (ja teoin) sekä samanhenkisten kohtaamisista aivan yhtä lailla kuin vanhan kansanperinteen elvyttämisestä.